144.

Nyt mä vihdoin tein sen - käänsin yhtä sivuu elämässäni. Päätin sit vihdoin ja viimein ystävien sekä perheen kannustuksesta ottaa elämästä kunnolla kiinni ja ryhdistäytyy vähä kaiken suhteen. Mulla ei viimeaikoina oo mennyt mitenkää hirveen hyvin - oikein missään asiassa. Oon itkenyt ja itkenyt. Oon niin turta itkemisestä, etten jaksa enää ees itkeä. Puhuttii täs yks päivä mun ystävien kans, et "hitto, ku sä oot aina niin iloinen ja hymyileväinen sekä jaksat kuunnella kaikkii murheita, vaik sul itel ei mee mitenkää hyvin" - mut niin, niinhän se vaan on. Niinkuin Timppakin tos viimeviikolla totes; "Vaikka sä hymyilekki melki koko aika, nii ekan kerran ku näin sut, nii tiesin heti, et sulla ei oo kaikki hyvin". Oli todella hämmentävää ja ehkä jopa pysäyttävääkin kohdata se totuus, että paha olo näkyy musta jotenkin ulospäin.

En mä vaan osaa (tai halua) olla muiden taakka tai murhe, vaik ois kuinka paska olla. Eihän tälläsen koulussa ja töissä käyvän 17-vuotiaan tyttelin elämässä voi mikään olla huonosti, eihän?! Tänikäsen suurimpiahan huolia on, että onko meikki ja hiukset hyvin sekä mitä kaverit aattelee musta, jos laitan just tän topin päälle. Mutta kun ei, mun kohdalla se ei vaan oo niin. Mä oon elämäni aikana menettänyt aivan liikaa ja joutunut tilanteisiin, jossa en todellakaan olisi halunnut olla. Tässä kohtaa varmaan mietitte, että no, itsepä oot tilanteesi valinnut - muttakun mä en oo niitä valinnut. Ne on vain sattunut mun kohdalle ja that's it. Enkä oo saanut kokea sitä kaikkea perheenjäsenen ja hyvien ystävien kanssa, mitä olisin halunnut kokea. Toisaalta, jos kaikkea tätä mitä oon kokenut ei olis tapahtunut, niin mä en varmaan olisi tässä tälläisenä mitä nyt olen. Tälläisestä ei voi olla millääntavalla kiitollinen, mutta tälläisestä oon ainakin oppinut arvostamaan ihmisiä ja asioita mitä mulla just nyt on.
Nyt musta tuntuu pitkästäaikaa siltä, että oon alkanut hyväksymään asioita ja pääsemään kaikesta ees jollaintapaa yli. Niin paljon, kuin nämä voi vain hyväksyä ja näistä voi päästä yli. Nyt mä hymyilen aidosti - ainakin enemmän kuin ennen! Ennenkuin julkaisen tämän, niin on pakko vielä mainita, että mua jännittää ja pelottaa julkaista tämä - vaikkakaan tässä on vain todella pieni pintaraapaisu kaikesta, mutta silti. Yritän lohduttautuu sillä, että mun on pakko ruveta pikkuhiljaa olemaan avoimempi kaikesta, eikä salata ja patouttaa kaikkea itelleni.